Hiljaa hiipii nurkasta uni, koskettaen joka kuvallaan kuuta, silittävät sen keltaiseksi. Päivällä on monta levotonta tarinaa, eikä pieninkään niistä yllä vielä tähtiin.
Hiljaa hiipii nurkasta uni, koskettaen joka kuvallaan kuuta, silittää sen keltaiseksi. Päivällä on monta levotonta tarinaa, eikä pieninkään niistä yllä vielä tähtiin. (isopeikon ehdotus, joka on parempi)
Väri korostui muotoa enemmän. Sen tähden kuljin eksyneenä väreissä, tuhannet kiteet lumen vaatteena. Valkoinen. Ylle maan kaareutui lempeä lähtö, kunnes palasit uudelleen. Yhä uudelleen sinä palasit ja katseeni unohtui kepeän ja sinisen tähden alla. Osoitit sitä ja sanoit: minun päiväni ovat tunteneet tiensä, kuinka helppoa onkaan unohtaa alku. Päivätkin loppuvat ja lepäävät iltana ennen yötä.
Ihminen ja onni. Ihminen ja suru. Ihminen ja ilo. On iso onni huomata, että on ystäviä jotka katsovat samalla tavalla kuin sinä elämänsä ihmisten katuja. Joskus ihmisyys on kuin kaupunki, ystävät katselevat kaduilla kulkevia ihmisiä, tuttaviaan, toisia ystäviään, perhettään. Joistakin halutaan kertoa enemmän, toisia halutaan suojella, monia ystäviä haluaa auttaa löytämään oma katu kaupungissa. Ja monia ystäviä haluaa pyytää auttamaan omassa kulkemisessa kadulla. Ihmiset risteilevät toistensa lomitse, hymyilevät väliin. Haluavat ostaa omenan tai kirjan tai kertoa toisille kadulla kulkeville eilisestä tai tästä hetkestä.
Ihmettelen itse miksi minä näen tämän kaupunkini kovin italialaisena. Ehkä siksi, että kaupunkini on kovin vilkas kaupunki, ehkä siksi kun italia on kielistä kaunein, ehkä siksi kun tykkään matkustaa. Olipa ystäviesi ja ihmisten elämä kaupunki, joki tai pelto. Mikä vain millaisena näet sen, pidä nähdystä hyvää huolta.
Tämä tuntui. Omalta;)
Kortin kuva Anita Polkutie. Positiivarit.
sille ajalle oli monta tuttua esimerkkiä
mitä meidän kuului tehdä, esimerkkiä kaikelle
emmekä löytäneet koskaan omaa
tapaamme lähentyä toisten kanssa
kuuntelimme, ajattelimme
Oletko tiennyt kuinka hiljaa olet?
et koskaan sanonut minulle mitään toisten kuullen
olimme niin erossa toisistamme
että meidät nähtiin aina yhdessä
vahvoina toisistamme
Olisitpa uskaltanut sanoa mitä mieltä olit!
Olisin tuntenut sinut enemmän sanoina ja tunteita
en sen mukaan mitä pitää sanoa
kun kysyn mitä sinulle kuuluu
en halua tietää mitä kuuluu sanoa
minä haluan tietää sanasi
ne kaikki mihin järjestykseen ne
asetat
missä on ensimmäinen alku
ja ajatuksen jälkeen tulee kaikki muu
Kunpa olisit. Ja silti tietää että sinulle on mahdotonta
kertoa omin sanoin.
yhdessäolomme päätyi lopulta siihen
että yhteisen matkan jälkeen
jouduin sinut kuvittelemaan
Kirjoitanko siitä millaista musiikkia kuuntelen? Vai kuinka on mukava on vain kävellä, käydä salilla, neuloa vuosien tauon jälkeen. Tavata ystäviä? Vai kerronko, että tänne blogiin ei tunnu syntyvän juuri mitään uutta, koska yksi kirjoitustyö on kesken. Vai olisiko peruste blogijulkaisujen vähäisyydelle yksinkertaisesti seuraavat kirjojen alkusanat:
” Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”
Leo Tolstoi
Ihminen kasva,
ihminen vanhene
nii yhtäkkiste.
Kaik jää taa,
hiukan tärrä mennesäs
ko junast purotettu
markkinpallo
Heli Laaksonen
”The first foundation of friendship is not the power of conferring benefits, but the equality with which they are received, and maybe returned.”
Funius
Mitä tänään muuta, kun tämäkin tiistai on ollut koko päivän minulle sunnuntai;) sen paremman puolensa näyttävä sunnuntai;)
piirsin viivan sinun eteesi
laskeudu ja lue, kerro
mitä vain että tiedän sinä olet jossain
hyvässä kohdassa emme ehkä enää tapaa
mutta pidän siitä millaisia sanoja minulle jätit
otan mukaani hymysi sen sinulta sain
niin paljon muistan, niin paljon mietin
niin paljon pelkäsin
Muista vain että kerran pidin sinut mukanani
sen ajan halusin sulkea lukita kirjoittaa
olisitko tiennyt kuinka paljon sanoja minulle annoit
nyt haluan kertoa ne jokaiselle
kiitos
En halua nukahtaa, en laittaa soimaan
unohtumattomia lauluja menneestä
en peitellä uniani joissa kerron
mille todella haluan nauraa
ja kun vedet kantavat tunteiden todellisuuden
menneestä
johon vievät jatkuvat sillat, alati
muistan notkeat pihlajat ja marjat pensaissa
punaiset oikeasti
Ja sinä häviät muistoistani todellisempaan,
sinun päiviesi iltoihin ja minä en voi enää palata todelliseen
sillä minä en minä tiedä minkä painon se toisi tullessaan
On parasta vajota uniin ja odottaa
sillä huomiselle ei ole parempaa tehtävää
kuin odottaminen
Kaikille blogiani lukeville, katseleville kerron ilolla: Rauhallisuus on palannut luokseni. Kiitos siitä kuuluu myös teille.
Ystäväni veli sai esikoisensa, pojan. Minä riemastuin korttia tekemään. Tämä on harjoittelumalli, valmis on siistimpi. Töppöset -idea oli jossain askartelukirjassa, joka oli hyllyssäni vuosia sitten. Ja kun netistä löytyi sopiva teksti, niin eikun korttia tekemään ja huomenna kortti postiin. Enkä edes itkenyt, en. Riemastuin vain;) Tuohon läpikuultavan paperin liimaamiseen voi käyttää suihkeliimaa. Huomaamaton, ja pitää tiukasti kiinni.
Se teksti: ”Pienen pojan töppösiin kätkeytyy maailman suurin ihme. Niistä alkaa elämän matka.”
Annu istui ystäviensä kanssa iltaa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan heitä niin hyvin, että olisi osannut sanoa millaisia ystävät olivat, kun hän oli poissa. Ja olivatko he sittenkään niin erilaisia, sitä Annu ei tiennyt.
Hiljainen, hiljaisin naisista. Annu ajatteli että hänen miehensä rakastaa tätä naista enemmän kuin mitään muuta. Hänen hiljaisuuttaan ja rauhallisuuttaan. Katja oli nainen, joka hiljaisuudellaan jäi varjoon, piiloon keskustelun ja tapahtumien jatkuvaan vilinään. Ja yksi heistä, hän oli nainen joka rakastaa, virheettömästi ja täydesti ihmisiään.
Ja meitä on niin monta, joilla on jo menneemme, joilla olemme koskettaneet tai viiltäneet toistemme menneitä, ohut värähdys ja mikään ei sellaisenaan enää palaa. Ei tähän hetkeen, eikä tulevaan. Se kaikki on ollut, eletty ja kasvanut erilaisten vuosien vihreään hämärään. Annu puki ylleen takkinsa ja sanoi että täytyy lähteä.
