Hiljaa hiipii nurkasta uni, koskettaen joka kuvallaan kuuta, silittävät sen keltaiseksi. Päivällä on monta levotonta tarinaa, eikä pieninkään niistä yllä vielä tähtiin.
Hiljaa hiipii nurkasta uni, koskettaen joka kuvallaan kuuta, silittää sen keltaiseksi. Päivällä on monta levotonta tarinaa, eikä pieninkään niistä yllä vielä tähtiin. (isopeikon ehdotus, joka on parempi)
Väri korostui muotoa enemmän. Sen tähden kuljin eksyneenä väreissä, tuhannet kiteet lumen vaatteena. Valkoinen. Ylle maan kaareutui lempeä lähtö, kunnes palasit uudelleen. Yhä uudelleen sinä palasit ja katseeni unohtui kepeän ja sinisen tähden alla. Osoitit sitä ja sanoit: minun päiväni ovat tunteneet tiensä, kuinka helppoa onkaan unohtaa alku. Päivätkin loppuvat ja lepäävät iltana ennen yötä.
sille ajalle oli monta tuttua esimerkkiä
mitä meidän kuului tehdä, esimerkkiä kaikelle
emmekä löytäneet koskaan omaa
tapaamme lähentyä toisten kanssa
kuuntelimme, ajattelimme
Oletko tiennyt kuinka hiljaa olet?
et koskaan sanonut minulle mitään toisten kuullen
olimme niin erossa toisistamme
että meidät nähtiin aina yhdessä
vahvoina toisistamme
Olisitpa uskaltanut sanoa mitä mieltä olit!
Olisin tuntenut sinut enemmän sanoina ja tunteita
en sen mukaan mitä pitää sanoa
kun kysyn mitä sinulle kuuluu
en halua tietää mitä kuuluu sanoa
minä haluan tietää sanasi
ne kaikki mihin järjestykseen ne
asetat
missä on ensimmäinen alku
ja ajatuksen jälkeen tulee kaikki muu
Kunpa olisit. Ja silti tietää että sinulle on mahdotonta
kertoa omin sanoin.
yhdessäolomme päätyi lopulta siihen
että yhteisen matkan jälkeen
jouduin sinut kuvittelemaan
piirsin viivan sinun eteesi
laskeudu ja lue, kerro
mitä vain että tiedän sinä olet jossain
hyvässä kohdassa emme ehkä enää tapaa
mutta pidän siitä millaisia sanoja minulle jätit
otan mukaani hymysi sen sinulta sain
niin paljon muistan, niin paljon mietin
niin paljon pelkäsin
Muista vain että kerran pidin sinut mukanani
sen ajan halusin sulkea lukita kirjoittaa
olisitko tiennyt kuinka paljon sanoja minulle annoit
nyt haluan kertoa ne jokaiselle
kiitos
En halua nukahtaa, en laittaa soimaan
unohtumattomia lauluja menneestä
en peitellä uniani joissa kerron
mille todella haluan nauraa
ja kun vedet kantavat tunteiden todellisuuden
menneestä
johon vievät jatkuvat sillat, alati
muistan notkeat pihlajat ja marjat pensaissa
punaiset oikeasti
Ja sinä häviät muistoistani todellisempaan,
sinun päiviesi iltoihin ja minä en voi enää palata todelliseen
sillä minä en minä tiedä minkä painon se toisi tullessaan
On parasta vajota uniin ja odottaa
sillä huomiselle ei ole parempaa tehtävää
kuin odottaminen
Vahvuus ja vajaat peilit veivät sen mitä oli,
ja itselle jäi koottavaksi nurkasta postikortteja matkalta Tukholmaan
kun musiikki katosi lumipenkkojen alle
kun käsketään näyttää mitä on
saa kerätä myöhään varoen ja ahnaasti rakastamalla kalliita hetkiä.
Kasvattaa niitä kuin särkevä kivi peilikuvia.
Pelkäen rikkovansa yhä uutta toivoa
pelkäen rikkovansa sen mikä läpi vihreyden alkaa aina kasvaa.
*************************************
Runotorstain 185. haaste: Ahneus
En tiedä mitä sinulle kuuluu, en tiedä meille kuuluisi nyt. Eilen tiesin että olin jostain syystä tavattoman huolissani. Minä kuivaan sateita, minä kuivaan kosteita syksyisiä päiviä. Olen tehnyt kuviokierroksia yhteisissä hetkissä. Hiljalleen minun on vain tunnustettava, minä kaipaan. Minä kaipaan niitä meidän puhumattomia toiveitamme, minä kaipaan tuulahduksia tunteistasi. Mutta ei öisin, eihän. Minä synnytin pienen melankolian tähän syksyyn. Pieni melankolia, ja katson kaikkea kuin olisin kipeänä ensimmäistä kertaa.
miksi niin moni muisto on pukeutunut tänään kivun kaapuun,
ilta viivähtää kauneudessaan vain hetken,
ja kun oli hetki niin, että värit ovat kauniita piirtää yksin,
ja tiesin, että musiikki lohduttaa tuhansin keinuin
ja menninkäisen hellä katse vetää pelon katsomaan
peittoani, ja tuntuvat monet tunnit ja käsiin lukitut kosketukset,
ja peittoni on tumma, laskeutuva, laskee vain sanoja,
kun olen katseeni alla huolestunut ja väsynyt.
Voisiko olla koskaan taivaankannen ja tähden alla jotain toisin?
Tänään en osaa sanoa mitään. Olen puhunut paljon, aamupäivän ohjasin. Olen siksi halunnut olla hiljaa, ja kun kalenteriani katson, se on ollut tämän iltapäivän hiljaa, sekin. Mikään ei ole puhunut minulle, mikään ei ole herättänyt kertomuksiani tänään leijailemaan läpi huoneiden, läpi ajatusteni, läpi niiden käytävien joita ne ovat polkeneet niin moneen kertaan, että tiedän jos vielä kerran avaan niille oven, vetäydyn.
Tästä eteenpäin voin valvoa valvoa tyyneyttä, kuunnella vierivien tummien iltojen valoja, toivoa ja valvoa kerrottujen käytävien valoisat ja surulliset laulut. Laulut joita joskus kuuntelin, joskus unohdin ja nyt olen löytänyt uudelleen.
Ystävät ovat ajatustemme ja tunteidemme lähdevettä. Joskus he pesevät koko maailmamme, sisäiset ikkunamme ovat sitten puhtaita, ja ystävät auttavat meitä näkemään yhä paremmin sitä mitä tahdomme (kiitos hänelle;-). Joskus he vain ottavat vastaan varsinaisen sarjan vesipisaroita, nenäliinat ovat tarpeellisia, ja kyyneleet haihtuvat.
Ihmetellä vain täytyy: lähdevesi ja suolainen kyynelten vesi vain joskus sattuvat sekoittumaan keskenään. Katse on samea ja piiloon verhoiltu. Olo on valkoinen, mutta ei puhdas kuten sateen jäljiltä vaan ikkunat muuttuvat likaisen pesemättömäksi, ja kelmeä valo tekee kaikesta kipeämpää, yhä.
Kuin katsoisi huurtuneeseen peiliin: yrittää pyyhkeellä puhdista höyryn pois, mutta pyyhe muuttuu kosteaksi eikä sitä voi edes antaa kenellekään. Ei nakata kehään eikä toiselle. Sen voi vai ripustaa naulaan ja toivoa, että joskus muistaisi itse laittaa pyyhkeen pesuun. Ja peilikuva on lähinnä hölmistynyt.
Lopetin kolme vuotta sitten erään kertomukseni alun näin: aiemmin olin niin varma, kuinka asiat tehdään. Nyt olen hajonnut kysymään suuntaa.
Luulen, että yhä enemmän tulen olemaan tässä. Kysymässä suuntaa. Odottamassa että jostain saisin kartan, mistä löytää tie sinne minne haluan (mikä se sitten onkaan) sen vievän. Mutta se kartta täytynee kyllä itse piirtää. Siinä on paljon vuoria, yksi metsä (metsät ovat vain metsiä) pari karhua ja juurakoita. Yksi keiju ilveilemässä minkä ehtii, yksi pieni metsämaahinen keppostelemassa jaloillaan. Yksi menninkäisen hymyilevä katse. Ja minä voin vain katsella. Kysyä?
Minne ihmeeseen minä olen menossa?