Annu valahti kalpeaksi. Ei. Ei nyt. Vaan sisällään alkoi juosta ovienpaukuttelija. Sitä ei juuri koskaan nähnyt. Se vilahti kätevästi aina alta pois, kun katse pyyhkäisi sitä kuin majakanvalo. Käänsi aina selkänsä kuin hyrrä. Kuin valkoinen taskulampun valo syksyn illoissa kun lapsena leikittiin piilosta pimeällä. Halusi olla piilossa, että joku toinen löydettäisiin ensin, että joku toinen lähtisi sisälle ja itse saisi jäädä ulos. Taskulamppujen, katuvalojen ulottumattomiin, piileskellä takana lehtien, tuntea niiden syksyn rehellinen kirkkaus. Jotta olisi piilossa, ja majakanvartija olisi lähtenyt kauas merille, Muumipapan mukana.
Archives
ELOKUU
Sinä teit pihani
äkkiä kukkaniityksi
enkä osaa pelätä perhosen siiveniskun myrskyä
toisella reunalla ruiskaunokkien rajaa
unohda ne lehdet talossani,
niitä on pihani kohta kirkkaana postina,
keltaisena, punaisena mattona,
tämän kesän linnunpoikien juosta,
kattona tumma sametti,
jolla vain elokuu osaa elostelematta peittää,
kaiken vielä entistä rakkaammin.
Tule elokuun ilta, tule sinäkin.
ELOKUUN PEILIT
Olen siis tässä, Annun tarinan nainen ajatteli. Tässä on hyvä olla. Pehmeä, elokuinen ilta vierellä. Sade on lakannut. Ei enää pisaroita, oli vain elokuisen illan vastaanottavainen tyyneys. Niin monta elokuuta. Monta muuta kuukautta, mutta vain yksi on elokuu.
Annu piirsi sanoja hiljaa. Jotain oli unohtunut pois, jotain mikä oli vierittänyt pimeää ylle, jo ennen kuin syksyn sateet alkoivat. Jotain oli jäänyt pois, eikä Annu tiennyt osaisiko enää kertoa tarinaa vailla pimeää. Minä yritän, Annu ajatteli. Minä todella yritän.
Annu kirjoitti hieman lisää: nainen käveli auton sivulle, aukaisi oven ja istui kuljettajan paikalle. Hän käynnisti auton. Nainen katsoi peruutuspeiliin, autoja ei näkynyt, ja hän ajoi eteenpäin. Tie oli tyhjä ja kiiltävä sateen jäljiltä. Vasemmalle jäänyt risteys oli hiekkainen ja vesilammikot läikehtivät tummina peileinä. Nainen ei niihin enää heijastunut.
ANNUN TARINA
Annu yrittää kirjoittaa ihan vähän: pienin hiipivin, mutta houkutuksesta pyörähtelevin sanoin. Annulla olisi teille tarina kerrottavana: sellainen tarina, joka oikeastaan alkaa ihan sattumalta, tuosta noin vain, etukäteen varoittamatta. Mutta Annu ei kerro tarinaa koskaan valmiiksi, sillä hän ei voinut sitä jatkaa. Eikä tiedä halusiko jatkaa, tietääpähän vain, että hänellä on täydellisen kurja olo. Tiedättehän sellainen, jossa autoa ajaa nainen, ja auton tuulilasia viuhtovat puhtaaksi melkoisella vimmalla ja vauhdilla tuulilasinpyyhkimet; vettä tulee ja vielä sopiva musiikkikappale kaupanpäälle. Jotta varmasti sattuisi ja koskisi.
Annu päättää antaa naisen ajaa eteenpäin. Eteenpäin siksi, että tarinakin liikkuisi. Eteenpäin siksi, että paljon yöpysähdyksiä ja mustia kumarassa käveleviä hahmoja jäisi taakse. Sateeseen. Tai ainakin sateeseen, koska jos olisi käynyt toivottua enemmän, hahmot eivät olisi koskaan tulleetkaan naisen mukaan. Heistä jää vain varjot, mustat liukuvat varjot, kuin valuva sametti ja siihen maalatut punaiset nuotit. Annu pysäyttää auton tarinassa. Nainen kävelee auton eteen, ja nojaa käsivarret suorina konepeltiin. Hän hengittää katkonaisesti, kääntyy eteenpäin ja istahtaa konepellille. Hän peittää kasvot käsillään. Sade on hieman tauonnut.
Hemmetin hemmetti, nainen ajattelee. Tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Koko tarina alusta loppuun olisi voinut olla toisin. Mutta olisinko silloin tässä?
POSKELLANI KYYNEL
Pisarana otan kämmenelleni ja näen,
se heijastaa varjoja. Valoa.
Sisällä kyyneleen pesivät harmaat linnut,
sitruunan väriset linnut, harmaat kalat,
sen sisällä kasvaa kolmen eri vihreän metsä,
sen jossa kuljin.
Uusi kyynel, kirkkaampi ja näen
kuinka uin violetin orvokin kasvoissa.
Etsien hämmentyneenä, etsien sinua.
Ja löysinkin uusia lintuja.
Ilo.
************************************************
Tämä on Inspiroidu -blogin 118. haaste.
(Klikkaamalla kuvaa, se suurenee)
SANAT JOTKA SANOMATTA JÄIVÄT
Jotkut vain ovat sellaisia,
heistä rapisee enemmän muistoja
hetken kohtaamisessa
kuin niistä jotka viettävät vuodet kanssasi,
ne antavat vuosien mennä ohitsesi,
jättävät lausahduksia sinulle
jotka eivät ikuisuudessa merkitse mitään.
Toiset eivät anna unohtaa
petaavat sanansa odotuksesta väriseviin tyhjiin kohtiin,
ja vaikka runokin kertoo
että olisiko se mitään ollutkaan
ilman kaipausta
ilman halua unohtaa
kosketusten, sen herkkien varjojen palaamaton aika,
kun yhteinen aika on mennyt ennen kuin sitä olikaan,
ja yhteiset sanat kantavat.
On sanoja. On toistettuja sanoja.
Nyt koskevat sanat, jotka sanomatta jäivät.