Archives

MIKSI KIRJOITTAA?

Minulta kysyttiin kerran minkä tähden kirjoitan. Tämä ei ollut sellaisen ihmisen kysymys, joka ei kirjoita, eikä ymmärrä kirjallisuutta. Tämän kysymyksen teki yksi kirjoittava ystäväni. Ymmärsin hänen sen haluavan tietää. Eikä minulla ollut  seuraavaa todempaa vastausta: Kirjoitan luodakseni maailmaan jotain kaunista. Jos askartelen haluan maailmaan jotain kaunista. Kun kirjoitan haluan elämääni jotain kaunista.

Se riittäköön vastaukseksi Valolle ja Tuulelle.

RUNOTORSTAIN HAASTE

Vahvuus ja vajaat peilit veivät sen mitä oli,
ja itselle jäi koottavaksi nurkasta postikortteja matkalta Tukholmaan
kun musiikki katosi lumipenkkojen alle
kun käsketään näyttää mitä on
saa kerätä myöhään varoen ja ahnaasti rakastamalla kalliita hetkiä.

Kasvattaa niitä kuin särkevä kivi peilikuvia.
Pelkäen rikkovansa yhä uutta toivoa
pelkäen rikkovansa sen mikä läpi vihreyden alkaa aina kasvaa.

*************************************

Runotorstain 185. haaste: Ahneus

JUHLALLINEN LUKU: 100

Ensimmäisen tekstini laitoin tähän WordPressin blogiini 6.2.2010. Tänään aamulla laitoin sadannen tekstini. Kävijöitä on ollut 584, joista uusia kävijöitä on 153 ja palaavia 431. Keskimäärin sivustossa on vietetty aikaa vajaa kolme minuuttia. Suosituin artikkeleista viime ajoilta on ollut syyskuun 30. postaus Eteenpäin.

Kuinka olisin selvinnyt ilman teitä, jotka olette jaksaneet lukea tekstejäni, ja kommentoimalla tukeneet viime talveani sekä elettyä kesääni. Te, jotka olette kommentoineet yhteensä yli kaksisataa kertaa ja antaneet minulle näin elintärkeäksi kokemuksen, että asioita kannattaa jakaa, kertoa ja kirjoittaa.

Kiitos! Jokaiselle, kaikille, sinulle.

PIENI MELANKOLIA

En tiedä mitä sinulle kuuluu, en tiedä meille kuuluisi nyt.  Eilen tiesin että olin jostain syystä tavattoman huolissani. Minä kuivaan sateita, minä kuivaan kosteita syksyisiä päiviä. Olen tehnyt kuviokierroksia yhteisissä hetkissä. Hiljalleen minun on vain tunnustettava, minä kaipaan. Minä kaipaan niitä meidän puhumattomia toiveitamme, minä kaipaan tuulahduksia tunteistasi. Mutta ei öisin, eihän. Minä synnytin pienen melankolian tähän syksyyn. Pieni melankolia, ja katson kaikkea kuin olisin kipeänä ensimmäistä kertaa.

KAIPAUS

miksi niin moni muisto on pukeutunut tänään kivun kaapuun,
ilta viivähtää kauneudessaan vain hetken,
ja kun oli hetki niin, että värit ovat kauniita piirtää yksin,
ja tiesin, että musiikki lohduttaa tuhansin keinuin

ja menninkäisen hellä katse vetää pelon katsomaan
peittoani, ja tuntuvat monet tunnit ja käsiin lukitut kosketukset,
ja peittoni on tumma, laskeutuva, laskee vain sanoja,
kun olen katseeni alla huolestunut ja väsynyt.

Voisiko olla koskaan taivaankannen ja tähden alla jotain toisin?

TOIVEITA

kun miettii tulevaa vuosiksi eteenpäin ja elämä on valuvaa harmautta
ei värejä ei kiintotähtiä ja on valmis miettimään
onko itsellä sittenkään mitään annettavaa toisille
kun jossain suoraviivaisuus on hyve

ja hiljalleen oppii ehkä toivomaan
kyllä joskus vuosilla on takataskuissaan kalentereita
joihin sisältyy mahdollisuuksia enemmän kuin
pettymyksen mukana kantamiin kuviin

ja hiljalleen toivoo että ehkä sittenkin
joka on varmempi kuin ei lainkaan
on ystävä, joka sanoo toiveen ääneen
niin että se todella kuulostaa toteuttamiskelpoiselta
ja mieli lentää riemusta joka suuntaan
kertaa uudelleen ja uudelleen tulevan ilon
odotuksen

Ja jos toiveita ei olisi
kuinka voisi tuntea kiitollisuutta
toiveiden toteutumisesta

TELEVISION KATSELU JA MUSIIKIN KUUNTELU

Minusta on mukava miettiä sanoja väärin. Tai sitten aivan sattumalta kuulen tai luen sanan nurinkurin. Mietin tässä päivänä muutamana mukavien asioiden listaa ja hieman epäröiden lisäsin siihen television katselun, ja epäröimättä musiikin kuuntelun. Lopulta päädyin ajattelemaan televison kastelua, ja sitä kuinka musiikki kuuntelee kuulijaansa.

Miehet varoittavat jonkin eriskummallisen stereotyyppisen ajattelun vuoksi naisia laittamasta kukkapurkkia television päälle. Minusta olisi aika hienoa, jos laittaisin Annansilmät telkun päälle ja sitten kastelisin kukat. Annansilmät loisivat herkän ja kainon katseensa alas ja kastelisivat telkun tarviten nenäliinaa, kun katsovat romanttista draamaa. Tai vesipisarat valuisivat telkun harmaanvalkoista lumisadetta vasten. Saisin  samalla säätiedotuksenkin, varsinaisen sääruudun. Luvassa ainakin lumi/vesisateita, ja mielialatiedotus ennustaisi harmaita päiviä. Sanalla sanoen hyvin mukavaa. Takuuvarmaa säiden ennustamista.

Ja se kuinka musiikki kuuntelee kuulijaansa. Se on melkein sama kuin hyvä ystävä seuraisi omia tunteitamme, jotka hän lempein siveltimenvedoin maalaisi tauluun. Yhtäkkiä huomaisi olevansa sisällä jossain tärkeässä kertosäkeessä, pitävänsä jostain musiikista hykerryttävän paljon ja keinuvansa sellaisessa mukavan odottavassa tunnelmassa. Ja seuraava laulu heittäisi tunnelmasta toiseen.

KIRJOITTAJAKOULUTUSTA

Kovin pelonsekaisin tunnelmin, sekä itselleni runsaasti vaatimuksia asettaen kävelin eilen Lyseoon. Osallistuin kirjottajakurssille, jonka meille hyvin lempein ja kirjoittajan vaikeuksia ymmärtävin harjoituksin ja esimerkein piti  kirjailija, jonka kanssa olen ollut samalla luokalla kuusi vuotta. Hän oli jo silloin lahjakas kirjoittaja, minä lähinnä uskalsin tuhertaa joitain vaivautuineisuuksiani päiväkirjaani.

Aina väliin tänä viikonloppuna palasimme kouluaikoihin, vanhoihin koulukavereihin ja nykyiseen elämäämme. Kouluajoista on kauan, hämmentävän kauan, ja vaikka toisistamme jotain silloiseen aikaan liittyvää ehkä tavoitimmekin, ovat ne ajat todella kaukaisia. Onneksi, näin ainakin omalta osaltani.

Tärkeämpää on se mitä nyt sain häneltä: kurssin nimi oli Varokaa aukeavia patoluukkuja. Teoreettisten luovien kirjoittamisen opintojen jälkeen tällainen luovan kosken irrottaminen oli jotain, mitä olin kaivannut enemmän kuin aavistinkaan. Todella tarvitsin näitä kahta päivää. Vaikka alussa tiukassa rutussa jännitinkin, se unohtui. Ja niin hyvällä kurssilla käy, unohtaa itsensä ja heittäytyy.

Olen ollut monella kirjoittajakurssilla. Monen eri ohjaajan opastamana, jo Luovan kirjoittamisen opintojen aikana oli kerran tai kahdesti kuussa kurssiviikonloppuja.  Ja ne auttoivat jaksamaan.  Ne auttoivat silloin. Uskon kirjoittamisen auttavan yhä enemmän tästä eteenpäin. Enkä voi unohtaa kahden vuoden keskiviikkoja, jotka olivat ihanaa verryttelyä mielikuvitusrikkaiden otsikoiden ja hauskojen sekä uusia väyliä avaavien harjoitusten parissa.

Mitä olisi elämä ilman kirjoittamista? Mutta nyt huomaan kysyväni myös: mitä olisi elämä ilman kirjoittavia ihmisiä lähellämme?