Archives

TÄNÄÄN

Tänään en osaa sanoa mitään. Olen puhunut paljon, aamupäivän ohjasin. Olen siksi halunnut olla hiljaa, ja kun kalenteriani katson, se on ollut tämän iltapäivän hiljaa, sekin. Mikään ei ole puhunut minulle, mikään ei ole herättänyt kertomuksiani tänään leijailemaan läpi huoneiden, läpi ajatusteni, läpi niiden käytävien joita ne ovat polkeneet niin moneen kertaan, että tiedän jos vielä kerran avaan niille oven, vetäydyn.

Tästä eteenpäin voin valvoa valvoa tyyneyttä, kuunnella vierivien tummien iltojen valoja, toivoa ja valvoa kerrottujen käytävien valoisat ja surulliset laulut. Laulut joita joskus kuuntelin, joskus unohdin ja nyt olen löytänyt uudelleen.

ANNU, ILOISUUS JA STEINBECK

–          No hei, Annu sanoi hymyillen. Tulithan sinä.

–          Joo. Tie oli aika rakeinen. Paljon valkoista.

–          Osasit hyvin, Annu hieman epäröi, koska ei tiennyt mitä sanoa.

–          No, ohjeesi oli aluksi aika epämääräiset. Nuo kaksi samanväristä taloa, olivat paljon houkuttelevammat kuin sinun talosi.

–          Aijaa, siis kirkkaat värit kutsuvat, Annu hieman hämmästeli.

–          Juu, tämä harmaa ei ole ihan paras mahdollinen.

Hemmetti, minä pidän tästä harmaasta, Annu tupisi mielessään. Ihan delfiinin värinenkin.

–          Vai niin. Menet siis sellaisten luokse, jotka ovat päältä aurinkoisia, Annu jatkoi.

–          No, sellaisten luokse menee mielellään.

Tätä keskustelua on hyödytön jatkaa, Annu ajatteli. Menkööt hyvien ihmisten juhlaan. Minä pidän enemmän Torstaista toivoa täynnä.

MINNE MATKA?

Ystävät ovat ajatustemme ja tunteidemme lähdevettä. Joskus he pesevät koko maailmamme, sisäiset ikkunamme ovat sitten puhtaita, ja ystävät auttavat meitä näkemään yhä paremmin sitä mitä tahdomme (kiitos hänelle;-). Joskus he vain ottavat vastaan varsinaisen sarjan vesipisaroita, nenäliinat ovat tarpeellisia, ja kyyneleet haihtuvat.

Ihmetellä vain täytyy: lähdevesi ja suolainen kyynelten vesi vain joskus sattuvat sekoittumaan keskenään. Katse on samea ja piiloon verhoiltu. Olo on valkoinen, mutta ei puhdas kuten sateen jäljiltä vaan ikkunat muuttuvat likaisen pesemättömäksi, ja kelmeä valo tekee kaikesta kipeämpää, yhä.

Kuin katsoisi huurtuneeseen peiliin: yrittää pyyhkeellä puhdista höyryn pois, mutta pyyhe muuttuu kosteaksi eikä sitä voi edes antaa kenellekään. Ei nakata kehään eikä  toiselle. Sen voi vai ripustaa naulaan ja toivoa, että joskus muistaisi itse laittaa pyyhkeen pesuun. Ja peilikuva on lähinnä hölmistynyt.

Lopetin kolme vuotta sitten erään kertomukseni alun näin: aiemmin olin niin varma, kuinka asiat tehdään. Nyt olen hajonnut kysymään suuntaa.  

Luulen, että yhä enemmän tulen olemaan tässä. Kysymässä suuntaa. Odottamassa että jostain saisin kartan, mistä löytää tie sinne minne haluan (mikä se sitten onkaan) sen vievän. Mutta se kartta täytynee kyllä itse piirtää. Siinä on paljon vuoria, yksi metsä (metsät ovat vain metsiä) pari karhua ja juurakoita. Yksi keiju ilveilemässä minkä ehtii, yksi pieni metsämaahinen keppostelemassa jaloillaan. Yksi menninkäisen hymyilevä katse.  Ja minä voin vain katsella. Kysyä?

Minne ihmeeseen minä olen menossa?

TÄNÄÄN

Tänään haluan kertoa itselleni sadun. (Jos sinä haluat olla mukana kuuntelemassa, ole toki.) Sadut kuuluvat kaikille.

Kuule, nyt se kertoo itsensä. Millaisena sinä sen kuulet? Minusta siinä oli tähtiä, kuin pieniä keijuja. Oli siinä vihreääkin. Nyt, hyvää yötä.

Annu, 9 vuotta

MERILLE

Annu valahti kalpeaksi. Ei. Ei nyt. Vaan sisällään alkoi juosta ovienpaukuttelija. Sitä ei juuri koskaan nähnyt. Se vilahti kätevästi aina alta pois, kun katse pyyhkäisi sitä kuin majakanvalo. Käänsi aina selkänsä kuin hyrrä. Kuin valkoinen taskulampun valo syksyn illoissa kun lapsena leikittiin piilosta pimeällä. Halusi olla piilossa, että joku toinen löydettäisiin ensin, että joku toinen lähtisi sisälle ja itse saisi jäädä ulos. Taskulamppujen, katuvalojen ulottumattomiin, piileskellä takana lehtien, tuntea niiden syksyn rehellinen kirkkaus. Jotta olisi piilossa, ja majakanvartija olisi lähtenyt kauas merille, Muumipapan mukana.

ELOKUU

Sinä teit pihani
äkkiä kukkaniityksi
enkä osaa pelätä perhosen siiveniskun myrskyä
toisella reunalla ruiskaunokkien rajaa

unohda ne lehdet talossani,
niitä on pihani kohta kirkkaana postina,
keltaisena, punaisena mattona,
tämän kesän linnunpoikien juosta,
kattona tumma sametti,
jolla vain elokuu osaa elostelematta peittää,
kaiken vielä entistä rakkaammin.

Tule elokuun ilta, tule sinäkin.

SITTENKIN

Annu ei ollut osannut enää sitä pyytää,
ei edes odottaa tulevaksi.
mutta tänään se tuli yllättäen,
tuoreena kuin vuosia sitten alkanut ystävyys,
vihreänä kuin olisi ajatellut asiaa ensi kertaa.

Kuin hän olisi halannut värisevää haapaa,
puhaltanut kirkkaat saippuakuplat rikki,
halunnut näyttää lapselleen taivaansinen ensi kertaa,
kuin hän olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
mikä loistaa kuivana ja kovana varjoissa elokuun,
kuin olisi syntynyt kesällä siihen vihreyteen,
jonka näkee ihmisten katseissa,
kun näemme odotetun ja toivotun ovellamme.

Sittenkin. Sittenkin.  Kaunis päivä.

ELOKUUN PEILIT

Olen siis tässä, Annun tarinan nainen ajatteli. Tässä on hyvä olla. Pehmeä, elokuinen ilta vierellä. Sade on lakannut. Ei enää pisaroita, oli vain elokuisen illan vastaanottavainen tyyneys. Niin monta elokuuta. Monta muuta kuukautta, mutta vain yksi on elokuu.

Annu piirsi sanoja hiljaa. Jotain oli unohtunut pois, jotain mikä oli vierittänyt pimeää ylle, jo ennen kuin syksyn sateet alkoivat. Jotain oli jäänyt pois, eikä Annu tiennyt osaisiko enää kertoa tarinaa vailla pimeää. Minä yritän, Annu ajatteli. Minä todella yritän.

Annu kirjoitti hieman lisää: nainen käveli auton sivulle, aukaisi oven ja istui kuljettajan paikalle. Hän käynnisti auton. Nainen katsoi peruutuspeiliin, autoja ei näkynyt, ja hän ajoi eteenpäin. Tie oli tyhjä ja kiiltävä sateen jäljiltä. Vasemmalle jäänyt risteys oli hiekkainen ja vesilammikot läikehtivät tummina peileinä. Nainen ei niihin enää heijastunut.

ANNUN TARINA

Annu yrittää kirjoittaa ihan vähän: pienin hiipivin, mutta houkutuksesta pyörähtelevin sanoin. Annulla olisi teille tarina kerrottavana: sellainen tarina, joka oikeastaan alkaa ihan sattumalta, tuosta noin vain, etukäteen varoittamatta. Mutta Annu ei kerro tarinaa koskaan valmiiksi, sillä hän ei voinut sitä jatkaa. Eikä tiedä halusiko jatkaa, tietääpähän vain, että hänellä on täydellisen kurja olo. Tiedättehän sellainen, jossa autoa ajaa nainen, ja auton tuulilasia viuhtovat puhtaaksi melkoisella vimmalla ja vauhdilla tuulilasinpyyhkimet; vettä tulee ja vielä sopiva musiikkikappale kaupanpäälle. Jotta varmasti sattuisi ja koskisi.

Annu päättää antaa naisen ajaa eteenpäin. Eteenpäin siksi, että tarinakin liikkuisi. Eteenpäin siksi, että paljon yöpysähdyksiä ja mustia kumarassa käveleviä hahmoja jäisi taakse. Sateeseen. Tai ainakin sateeseen, koska jos olisi käynyt toivottua enemmän, hahmot eivät olisi koskaan tulleetkaan naisen mukaan. Heistä jää vain varjot, mustat liukuvat varjot, kuin valuva sametti ja siihen maalatut punaiset nuotit. Annu pysäyttää auton tarinassa. Nainen kävelee auton eteen, ja nojaa käsivarret suorina konepeltiin. Hän hengittää katkonaisesti, kääntyy eteenpäin ja istahtaa konepellille. Hän peittää kasvot käsillään. Sade on hieman tauonnut.

Hemmetin hemmetti, nainen ajattelee. Tämänkin olisi voinut tehdä toisin. Koko tarina alusta loppuun olisi voinut olla toisin. Mutta olisinko silloin tässä?

POSKELLANI KYYNEL

Pisarana otan kämmenelleni ja näen,
se heijastaa varjoja. Valoa.
Sisällä kyyneleen pesivät harmaat linnut,
sitruunan väriset linnut, harmaat kalat,
sen sisällä kasvaa kolmen eri vihreän metsä,
sen jossa kuljin.

Uusi kyynel, kirkkaampi ja näen
kuinka uin violetin orvokin kasvoissa.
Etsien hämmentyneenä, etsien sinua.

Ja löysinkin uusia lintuja.
Ilo.

************************************************

Koristele työn tausta tekstillä. Voit käyttää aiheeseen sopivia kuviopapereita tai tehdä tekstitaustan vaikka ihan itse. Voit tulostaa taustapaperiksi pätkän satua tai kopioida suosikkikirjailijan kirjasta jonkin jännittävän kohdan. Sanoja voi näkyä sieltä täältä kuvien ja koristeiden takaa eikä kielenkään tarvitse olla välttämättä sitä tuttua ja turvallista. Ehkäpä vaikka ranskaa tai espanjaa lomakuvien taustalla?

Tämä on Inspiroidu -blogin 118. haaste.

 

 (Klikkaamalla kuvaa, se suurenee)