En voi olla laittamatta tätä linkkiä nyt tänne sivuilleni: Ateria, jonka tarjosin jokin aika sitten. Miksikö nyt sivuilleni? Sen tähden, että käännettyjen siltojen, lepäämättömien tuntien ja huolten vuoksi halusin tänne jotain itseä ylläpitävää. Ja sen tähden, että jos moni asia olisi toisin, olisin nyt hyvää matkaa menossa katsomaan Suomenlinnaan Ryhmäteatterin esitystä Cyrano de Bergerac. Olen nähnyt käsikirjoituksesta ainakin kolme eri versiota, eräs elokuva oli likipitäen paras, mutta ohjaajaa en muista. Vaan kun en mene. Mutta elokuussa yritän. Ja aina kun käyn Tuuren Jotain muuta kuin elämää -blogissa haluan Helsinkiin. Olisin varmaan tämän päivän kiertänyt ennalta selvitetyt askarteluliikkeet, ja huomenna Akateeminen kirjakauppa, myös Suomalainen kirjakauppa. Minä pidän jopa Wulffin miljööstä. Ja Fish Market, ja Tuuren esittelemä sushi -ravintola. Ja kirpparit ja tutut kahvilat. Kaikki muut tärkeät paikat. Espan tuulessa on jotain niin lämmintä muistoa. Ja mitä minä nyt teen: selaan epätoivoisesti talven aikana tallennettuja elokuvia, ja yritän tyytyä niiden katseluun. Mutta silti, turvallisempi on nyt näin. Helsinki pysyy, mutta minä en aio levätä ikiaikaisesti. Ja nyt loppuu tämä valitus. Kiitos teille!
Niin, on minusta ainakin mukavaa mennä paikoille jossa on juuri lapsuduenmuistoja, vaikka kuinka olisivat muuttuneet. Kultaantuneen, ruusuisen kuvan säilyttäminen ei ole minusta kannatettavaa. Siksi haluaisin joskus kiertää muistojeni kanssa kilpaa elämäni paikat.
Tuure: Ja mennä nimenomaan hyvien lapsuusmuistojen luo. En minäkään kannata kultaantuneita muistoja, koska ehkä muistot muuttuvat sen myötä kuin ihmiset itsekin. Sen verran kuin ihminen nyt muuttuu. Ja ehkä kyse on myös siitä, että suhtautuminen lapsuudenmuistoihin muuttuu. Joku päivä mainitsin ihan ääneenkin, että olisi mukava, että voisi mennä vaikka Roomaan ihan ensimmäistä kertaa, tai jonnekin muualle niin ettei, tietäisi millaista siellä on, vaikka siellä olisi käynytkin. Eivät muistot katoa, eikä niiden kanssa voi kilpailla. Säilyvät ne, vaikka ihminen joskus haikaileekin menetetyn tai eletyn nuoruuden tai lapsuuden perään.
Hei Raila ja hyvä kun tulit herättelemään minua blogiini tästä 😀 olisin muuten ollut huomaamatta. Kiitos linkityksestä! Helsinki on kiva kaupunki, mutta toisaalta se on myös menettänyt menneisyytensä — muuttunut kovasti, en tiedä onko se loppujen lopuksi huono juttu ollenkaan mutta esimerkiksi se Helsinki jossa isäni on lapsuudessa asunut on pyyhkiytynyt jäljittämättömiin. Kaupunki muuttuu jokaisen sukupolven voimasta.
Tuure: Varmaan Helsinki on muuttunut, jo kansainvälistymisen ja Euroalueen ym. vaikutuksesta. Ja myös sukupolvet muuttavat kaupunkeja. Muutos ei lienee aina pahasta;) Taisi olla 2006, kun viimeksi olin siellä lentoaseman hotelliyötä pidempään. Ehkä se nostalgia mikä siellä minua kiehtoo, liittyy juuri lapsuuden Helsingin tunnelmaan ja varsinkin Akateemisen tunnelmaan. Ja myös muutamaan muuhun mukavaan muistoon. Ja serkkuihin ja täteihin ja enoon…Näistä paljon on muuttunut. Mutta muistot eivät.