Löytäisinpä sinut,
joka monessa ohikiitävässä hetkessä
kertoisit itsesi minun silmiini,
ja jättäisit huutomerkin
niin että hellä katseeni silittäisi sitä kohtaa maailmassa
jossa sinut tapasin, jossa kerään huutomerkkisi
hiljaisien kutsujeni vuoksi.
Tule, huudan jo nyt,
etten vihaa itseäni myöhemmin, kun en aiemmin
osannut pyytää: Pysähdy.
Ja sinä virität kätesi soimaan,
minä laskostan hetkiä, viikattuja lakanoita,
yksi niistä on luminiityn valkea yö.
**************************************
Runotorstai haastaa Huutomerkillä!
Hieno runo. Luin monta tekstiäsi.
sorvatar: Mukava, kun piipahdit. Tule toistekin.
”Ja sinä virität kätesi soimaan,
minä laskostan hetkiä, viikattuja lakanoita,
yksi niistä on luminiityn valkea yö.”
Niin kaunista…!
Diina: Valkoisessa on jotain sanomatonta…
Runo välittää vahvoja tunteita, hiljaisuuskin voi huutaa.
Demetrius: Hiljaisuus on villtävämpi, huuto turruttaa.
Etsien käy…
helanes: etsien käy, hän huutaen kulkemaan…
Yhdistän kaksi runoasi ja nousen tuhkasta. Jos muistat minut, jos et, huudan kuitenkin ja nousen. Minä muistan sinut ja löysin jälleen, nautin sanoistasi, runoistasi…kiitos 🙂
Leijonainen: Enkö muistaisi?;) Toki muistan. Huuda, vain nouse! Mukava tavata sinut, uudelleen.
Tule, huudan jo nyt,
etten vihaa itseäni myöhemmin, kun en aiemmin
osannut pyytää: Pysähdy.
Kosketti
Hilbert: Joskus tapaa sanoja, jotka löytävät jotain tärkeää itsestämme.
Peikko luulee, että kannattaa lukea muutkin merkit kuin huutomerkit 🙂
isopeikko: Totta. Mutta voi lukea merkit myös väärin.
Etten vihaa itseäni myöhemmin…
Niinpä. Siinä se. Sanottuna. Huudettuna.
SusuPetal: Ja juuri tuon huudon tahtoisi vaientaa.