Annu istui ystäviensä kanssa iltaa. Hän ei koskaan oppinut tuntemaan heitä niin hyvin, että olisi osannut sanoa millaisia ystävät olivat, kun hän oli poissa. Ja olivatko he sittenkään niin erilaisia, sitä Annu ei tiennyt.
Hiljainen, hiljaisin naisista. Annu ajatteli että hänen miehensä rakastaa tätä naista enemmän kuin mitään muuta. Hänen hiljaisuuttaan ja rauhallisuuttaan. Katja oli nainen, joka hiljaisuudellaan jäi varjoon, piiloon keskustelun ja tapahtumien jatkuvaan vilinään. Ja yksi heistä, hän oli nainen joka rakastaa, virheettömästi ja täydesti ihmisiään.
Ja meitä on niin monta, joilla on jo menneemme, joilla olemme koskettaneet tai viiltäneet toistemme menneitä, ohut värähdys ja mikään ei sellaisenaan enää palaa. Ei tähän hetkeen, eikä tulevaan. Se kaikki on ollut, eletty ja kasvanut erilaisten vuosien vihreään hämärään. Annu puki ylleen takkinsa ja sanoi että täytyy lähteä.
Tykkäsin tekstin haikeudesta ja siitä, kuinka Annu katselee ystäviään kuin eri silmin. Tunne on tuttu, eikä sitä oikein osaa selittää, että mistä se johtuu. Kuin olisi yksin ystävien keskellä. Kaunis.
Crizy: Puit aika hyvin sanoiksi, mitä en itsekään jälleen huomannut tekstissäni olevan.
Ystävät ja itsekin on erilainen eri joukoissa. Annu on OK. Katja, jos on vieläkin hiljaisempi, niin hän ei jaa itseään eikä anna juuri mitään toiselle ollessaan liian hiljainen. Annu oli eka ja paras! Muut seuratkoon perässä!
kaari3: No hyvä jos Annu pärjää. Mutta arvelen Katjallakin olevan annettavaa toisille, ehkä hän on todella hyvä jossain, jossa muut yríttävät seurata perässä. Jokaisella on lähtöviivansa)
Annu väisti. Miksi?
isopeikko: Terävä kysymys, johon ei ole yhtä ainoaa vastausta. Vastauksia on monta, ei mikään niistä ole oikea, ei mikään niistä ole väärä vastaus. Ehkä vastaus on yksi tihentymä, joka on jokaisessa vastauksessa läsnä: Annu eli tyhjiössä. Turvallisessa, puhtaassa tyhjiössä.
Kaunis, haikea kirjoitus.
Marja-Riitta: Kiitos. Viime aikoina luonani on vieraillut haikeus.