Joskus kauan sitten tuli eteeni kahvila, johon olin tutustunut lukemalla Satu (Mikan tytär) Waltarin Kahvila Mabillon. Kahvilaan törmäsin sattumalta Pariisissa. Jopa etsimättä ja hakematta ajatuksella: Kun olen siitä lukenut, tahdon sen myös löytää. Kaikki mielikuvani rapisivat kadulle tai eteeni kuin romahtanut korttitalo tai paketillinen sokeria. Katsoin yli 20 vuotta sitten tuota kahvilaa ja ajattelin  samalla lukemaani kirjaa: Ei, eivät ne vain sovi yhteen. Se oli elävä kahvila, kuten kahvilat tapasivat Pariisissa olla kadehdittavasti jo silloin. Kahvila oli mielestäni aivan liian hieno, verrattuna  millaiseksi sen kirjaa lukiessani ajattelin. Ajatuksisani kahvilassa olivat mustat seinät, hieman hämyinen valaistus ja mustat kiiltävät puutuolit. Vaan  eivät sopineet mielikuva ja todellisuus sitten lainkaan yhteen keskenään.

Harmittavan ristiiriitainen tunne siitä vain tuli. Enkä ole löytänyt vieläkään sanaa kuvaamaan kirjan kahvilan ja katukahvilan välisiä eroavaisuuksia. Sitä vain huomaa määrittelemättömästi, kun ei se noin ole.

Miten minä nyt tähän päädyin? Usein tapaa ihmisen, johon yrittää liimata adjektiivi- tageja tai ajatuksia: Hän ei varmaan koskaan tee niin tai noin. Voi hyvänen aika: onneksi sitä on useimmiten ihan metsässä tuollaisten ajatustensa kanssa. Tutustumisessa kuulemma määräävät ensimmäiset kaksi minuuttia. Joskus on niin. Joskus ei, josta on ristiriitaisen hämmentynyt olo. Ja silloin ihmiseen tutustuminen vaatii ihmisiän. Onneksi. Ja sen tähden pidänkin tästä runosta:

”Rakkaani, älä kysy minulta nimeäni, älä kysy minulta vuosia, kaupunkeja, mitä minä olen tehnyt. Kokeile mitä minä kykenen tuntemaan, ja tiedät minusta kaiken, vereni pisarat.”

Tommy Tabermann

Muistattehan äänestyksen täällä. Aikaa ensi sunnuntaihin 12.00 saakka.