Naisen käsi ojentuu sinua kohti,
hän antaa kätensä tarttua, kutsua.
Ja sanoo, kerron sinulle ensin elämäni,
kärsimykseni, vihani.
Nainen piirtää miehen eteen kysymysmerkin,
mies katsoo sitä edestä, mies katsoo sitä takaa.
Miksi kysymysmerkki, ja nainen kertoo.
Tahdon on vastaus, onko siihen todellista kysymystä.
Kun tapaamme ojennan sinulle kysymykseni,
vastauksia minulla ei ole.
Tiedän sanovani jotain,
se kertoo ihmisteni olevan Islannissa,
tai saarella, jonka alla virtaa joki,
kelluva saari.
Ihmiseni, minulle virtaavia jokia,
joiden kuohuihin ajelehdin ja odotan että pääsen rantaan.
Ihmiseni, saareni.
Runotorstain 161. haastesana on kärsimys.
Virrassa ajelehtien saaren alitse, ranta on edessä. Sekö on vastaus.
Vertauskuvia kärsimyksestä.
arleena: Ehkä halusin kuvata meitä ihmisiä kärsimyksen keskellä, ja sitä että syytä meidän kärsimyksellemme ei aina löydy.
Vaikea tilanne, jos sisällä on paljon kärsimystä. Kaataako kaiken heti toisen päälle, vai yrittääkö ensin salata kaiken ja vasta myöhemmin paljastaa? Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, ja voiko toinen koskaan ymmärtää ja jaksaako toinen kantaa vielä toisenkin kärsimyksen, jos omissa on jo tarpeeksi.
Miten kohdata, miten molemmat voisivat jättää kärsimyksensä taakseen ja kohdata vapaina? Jospa molemmat uisivat alasti saareen 🙂
Uuna: Pidän tuosta sinun ratkaisustasi, uida alasti saareen;)
Kelluva saari, virtaava joki, elämänmittainen kysymys vailla vastausta. Toista ihmistä ei voi kokonaan koskaan tavoittaa. Uskon että ’Tahdon’ lievittää yksinäisyyttä ja kärsimystä.
marjattah: Usein se mitä ei voi tavoittaa toisessa on juuri se mielenkiintoisin saari tai joki tai ranta. Siksikö on kysymys Miksi?
Pidin tuosta kysymysmerkistä, joka leijui, kulki mukana runossasi.
Vastauksia on toisinaan niin kovin vähän.
SusuPetal: Tosi on, mitä kauemmin elää, sen enemmän on kysymyksiä ja sen vähemmän on vastauksia. Tai ainakaan ehdottoman oikeita vastauksia.