voisinpa kirjoittaa vaaleisiin varjoihin
niiden kahdentuessa puoliyöllä
omat maailmanterveiseni
tulessa polttaa kolme kirjettä
ja kolkkojen metsien vetiset varjot
maailman palaessa yhä uudelleen
ei siihen mistä lähti matkalleen
vaan vienojen kutsujen allekirjoituksiin
tervetulleiden käsien rentoihin halauksiin
kuinka katsovat käsiesi liikkeet
minun katseeni autiutta
olen piirtänyt kerroksien varjot
katseellani joka kosketti naurua
hiljaisten kyynelten lämmittäessä
omaa katuani
*********************************
Runotorstai haastaa kirjoittamaan 182. seuraavasta: mahdoton paikka
Shoot! Tiedät suunnan 🙂
arctia: Tiedänkö?
Aivan ihana runo. Välillä tuntuu aivan samalta. Tykkäsin.
Crizy: Kiitti.
Maailman kerrosten varjot, hiano kiälikuva 🙂
isopeikko: Kaikissa kerrostumansa;-) kai…
Voi Raila! Ihana, ihana teksti. Usein aion kommentoida, mutta tiedäthän tämän tilanteeni (fyysillisesti): hankalahkoa, ja tahtoo venyessään ajatukset unohtua. Sitä paitsi laadukkaista teksteistä tahtoisi keskustella mietityin sanoin. Siis: anteeksi ja kiitos! – arctia, liikuttunut vaan ei ’liikuttuneessa tilassa’
arctia: Arctia rakas, tiedän sinut, tiedän ja ymmärrän. Ja luotan kommentoijana. Tekstieni suhteen olisi minulla pyyntö… jota tarkennan myöhemmin.