Nykyään kirjoitetaan paljon. Tuntuu, että tietotekniikka on suorastaan räjäyttänyt kirjoituspankit auki. Yhä useampi haluaa kertoa tarinansa. Jokaisen elämäntarina olisi varmasti kertomisen arvoinen, mutta kuinka sen voi tehdä lukijaa kiinnostavalla tavalla. Olisi osattava kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, mutta silti niin, että lukija löytää tarttumapintaa tekstin ja oman elämän välillä. Samastuminen on kirjallisuuden kiintopisteitä.
Paljon lukeva kirjoittaja törmää usein ajatukseen, jota voisi kutsua kirjoittamisen déjà-vu-ilmiöksi. Olen lukenut tämän kirjoittamani jostain, se on kovin tuttu. Kyseessä voi olla, että runon kuvaus on lähellä toisen runoilijan ilmausta tai jopa suoraan lainattu. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun ei muista onko kuvaus omaa luovaa ajattelua vai lainausta jonkin toisen tekstistä. Rajapinta on usein häilyvä. Tokihan kirjallisuus vilisee viittauksia toisten kirjailijoiden teksteihin, mutta missä kulkee hyvän maun ja etiketin raja. Ja miten erottaa se, mikä on muodostunut vuosien aikana kasvaneen kirjapinon lukemisesta ja mikä on omaa luovaa ajattelua. Itselleni tämä on ongelma. En tiedä toisista kirjoittajista, miten he asian kokevat, elävät ja valitsevat. Onko pyörä keksittävä joka kerta uudelleen vai voiko luottaa siihen, että kirjoittajat vain kokevat maailman väliin hyvin toisten tekstiä sivuten tai jopa samankaltaisin ilmauksin. Tokihan on kunnioitettavaa, jos omaa ilmaus kelpaa toisellekin kirjoittajalle. Silloin tietää sen olevan niin hyvä, että kirjoittava lukija omaksuu ilmauksen omaan käyttöönsä. Kerran huomasin toisen kirjoittajan tekstissä oman ilmaukseni, ja olin hyvin otettu asiasta.
Jos herättää keskustelua, niin hyvä juttu.
Miten monta tekoa on tekemättä? Miten monta sanaa on sanomatta? Vain kaksi: Elää ja Rakastaa.
Peikko jo kokeili ja laittoi yhden pilkun vinksalleen. Eikös se ole sellainen omaperäinen juttu?
Ajatuksilla taitaa olla ihan oma kieli ja kuvat. Mitäs jos ajattelisi vaan meta-ajatuksia 🙂 menisi metataso kerrallaan yhä syvemmälle olemisen tai ajattelun pohjalle? Peikko kyllä luulee, että sieltä voisi olla vaikea nousta, ainakin peikkoajatuksilla, niissä on usein niin paljon reikiä 🙂
isopeikko: Peikko Hyvä! Pilkku vinksallaan on loistavan omaperäinen. Entäs jos just niistä rei´istä pääsisi livahtamaan meta-ajatuksiin?
Peikko on miettinyt tuota samaa juttua ja päättänyt tehdä ihan oman kiälen, jolla se voi kirjoittaa tarinoita, joissa ei ole yhtään ennen kuultua sanaa. Tarinoita ei voi kääntääkään koska, peikon sanojen merkitykset tulevat olemaan ainutkertaisia. Tosin peikko on miettinyt, että tuosta ei kyllä tulisi mitään, koska joku sen keksimistä sanoista voisi tarkoittaa jotain jollain kielellä, josta peikko ei ole koskaan kuullut, ja silloin koko ajatus olisi ihan poskellaan. Peikko päättikin käyttää vanhoja hyviä sanoja ja muuttaa vain joskus vähän niiden järjestystä 🙂 Pöö.
isopeikko: Luulenpa, että tuo keksimäsi kieli on lähellä sitä, jota kutsun ajatuksen metakieleksi. Se tunteen ja puheen esiaste, joka kutkuttaa äänettömänä mukavasti ennen kuin alkaa kirjoittaa. Se ei ole vielä saanut suomen kielen tai minkään muun puhutun kielen muotoa, vaan on tuntumaa ja intuitiota, aavistusta tulevasta. Tai mistä sitä tietää, voin olla ihan hukkateilläkin tässä pohdinnassani.
Déjà-vu all over again? sanoi Yogi Berra, tunnettu hauskoista sannonnoistaan. Sanoja on vain NIIN paljon, ihmisen elämä kulkee samanlaisia ratoja niin Suomessa kuin Kiinassakin, periaatteessa. Joskus voi todella jäädä joku sopivasti omaan elämään koskettava sanonta päähän alitajuisesti pyörimään. Aforismisi tässä postauksessa on omasi, mutta mitäs minä tiedän, tykkäsin siitä kuitenkin, se on sinua.
irma: Ihmiset tunteineen ja elämänkulkuineen ovat samanlaisia ympäri maailman. Tapa tuoda niitä esille on kulttuuri.