Joskus erilaiset päivät päättyvät siihen, että ajattelee tehtyä päätöstä tai elettyä kokemusta sellaisinaan niin aitoina ja vilpittöminä silmiensä edestä juoksevina, että niihin voisi miltei tarttua kiinni. Ajatukset ovat niin konkreettisia, ja ikään kuin hapuilee käsillään yrittäen koskea niihin, kuten lapsena leikki sormilla tuiki, tuiki tähtönen –laulun sanojen mukana. Avattiin ja suljettiin kämmentä, koukistettiin sormia. Yritettiin saada tähti pysymään suljetussa nyrkissä. Ja aina kun nyrkin aukaisi, lähti se lauluun uudelleen ja uudelleen mukaan tuikkimaan ja vilkuttamaan. Nyrkki kiinni ajatus itsellä. Nyrkki auki, ja kaikki näkevät ajatuksen.

Tuollaista kiinni ja auki -ajatusta voisi leikkiä loputtomiin. Loputtomat ajatukset, jotka usein liittyvät tapahtumiin, vuosia sitten eletteyihin asioihin, ne ovat kuin pieniä tähtiä. Kirkuvia kirkkaudessaan , sammuneita tunteiltaan. Nämä ominaisuudet tekevät niistä loputtomia, välähdyksenkaltaisia hetkiä. Ne vilisevät ajatusten läpi kuten luistelija sulavasti vuosia harjoiteltuaan musiikin ja liikkeen yhdistämistä toistuviksi kuvioiksi jään liukkaalle pinnalle. Kuviot toistuvat, viiltävät jäätä ja saavat sen vuotamaan.

Kun itkee tätä hetkeä, itkee kaiken loppuneen loputtomuutta.

”Voiko kukaan muu itkeä sillä tavoin? Ei vanha nainen. Vanhuuden kyyneleet voivat olla surkeita, ne voivat olla viheliäisiä, ne voivat olla vaikka kuinka pahoja. Mutta ne tietävät ettei oikeutta voi pyytää, ne ovat oppineet liikaa, niissä ei ole sitä pohjattomuutta kuin tulvivassa veressä. Pieni lapsi voi itkeä niin kuin koko maailmankaikkeuden onneton yksinäisyys koskisi vain sitä – tärkeintä naisen itkussa ei ole tuska, ei, vaan vääryden hyväksymisen lopullisuus. Näin oli ennen, on nyt ja tulee aina olemaan, sanovat nuo kyyneliä valuvat suljetut silmät, niin sanoo huojuva vartalo, murhe. Murhe, niin sitä se on, suremista. ”

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (ss. 172-173)