Lukko. Se vuosien takainen, epäonnistumisen pelon lukko. Se ei todellakaan ole siltojen rakkauslukko, vaikka sitä voi vaalia sellaisena ”syynä vähän kaikkeen.” Se voi olla puolustus sille, että ei ole valmis kohtaamaan sellaisien seikkojen ilahduttavaa olemassaoloa, että kyllä minä voin. Ja haluan. Että minullakin on oikeus ja vahvuus tähän.
Joskus tähän tarvitsee apua. Keinoja. Huijata itsensä kirjoittamaan. Sellainen viikonloppu minulla on ihan lähellä. Sain keinoja irrottaa itseni ajatusten tyhjyydestä, siitä että mielessä ei liiku sanoja tekstiin, ei ideoita eikä varsinkaan halua aloittaa.
Mutta lukkoja tarvitaan. Aina ne kertovat jostain, ne ovat sellaisten ovien vartijoina, joita siinä ajassa ei ole valmis avaamaan. Ne suojelevat. On kasvettava sellainen maaperä, jossa on turvallista. Ilman keinotekoisia aseita pelon aiheuttajaa vastaan.