Loppu on uuden alku. Ihmiselämään ei voi kaikkea sovittaa tai mahduttaa. Siksi jotain kuolee, loppuu ja päättyy. On oltava tilaa uudelle, mahdollisuuksia sille joka joskus ehkä jäi tahtomattaankin taakse, mahdollisuuksia sille jolle on ollut vain omissa ajatuksissaan tilaa.
Mietin pitkään mikä todella loppuu: päädyin monen ajatuskulun kautta siihen, että jokin vaihe elämässä päättyy. Ja siitä seuraa usein hämmennyksen ja epävarmuuden aika, toivoton hajamielisyys. Hajamielisyys hukkaa puhelimen, saa auton tarvitsemaan kaapeleita, unohtamaan kotiavaimen ja sovitut tapaamiset, jättämään useammin kuin kerran eväät kotiin. No, puhelin löytyi, kuten avainkin, ja syötyäkin olen saanut. Varsin vankasti.
Ja tästä seuraa suvanto: vuodenkierron jälkeen huomaa katseensa terävöityneen, ajatukset ovat vapaita, hengitys kulkee, ja voi jo varoen kurkistaa tulevaan.
Arvelen satujen, tarinoiden ja elämäkertojen syntyvän vaikeuksista. On väliin voittamattomia vaikeuksia. Tarina loppuu ja antaa tilaa uudelle kun vaikeudet on selvitetty ja hyväksytty elämään kuuluvat voittamattomat vaikeudet. Kun emme muuta voi kuin voittaa tai hyväksyä, ja väliin hävitä rankasti, ja me sankarit, niin miehet kuin naisetkin, voimme elää yhdessä hetken. Onnellisena tai onnettomana, josta ensimmäisestä ei yleisen kertomistavan mukaan ole paljon kerrottavaa, tai onnettomana, josta yleisen kertomistavan mukaan seuraa uusia tarinoita.
Miksi sitten onnesta ei juuri kerrota? Kellä onni on, se onnen kätkeköön. Onni yksillä, kesä kaikilla. No, tänä kesänä on ”kesä” ollut todellakin kaikilla. Työpaikkojen kesälomakokemusten jakamisessa ei voi moni väittää, etteikö ilmat olisi olleet lomalla suotuisat. Joka taas hellettä vihaaville on ollut lähinnä kauhistus.
Tietääkö jokainen mitä onni on, ettei sitä tarvitse kuvata? Vain onko se niin puhdasta omaa itseä koskevaa tyytyväisyyttä. Se on niin puhdas, että jos siitä kertoo, pelkää sen hukkuvan toisten vyörytyksiin: kyllähän sinulla…
On tuhat tapaa hukata tai unohtaa onni. Mutta on vain kaksi tapaa saada onnea: työ ja aika. Aika luo mahdollisuuden työlle, joka on surua ja kipua, pelkoa ja vihaa. Työlle, joka ei ehkä koskaan pääty, mutta laantuu. Aika parantaa. Onni on tasapaino ja oma elämä. Onni on mahdollisuus toteuttaa omia arvojaan ja lahjojaan sekä unelmiaan. Onni on tyytyväisyyttä itseensä. Onni on elämisen selkeys.
Mitä onni on? Minulle se on rauhan tunne, joka on ulkoisista tekijöistä ja tilanteista riippumaton tila itsessäni. Rauhan tila liittyy kiinteästi tietoon siitä, että on lupa olla juuri sellainen kuin on. Usein muistutan itseäni siitä, että olen hyvä, arvokas, rakastettava juuri sellaisena kuin olen. Lempeydellä suhtaudun siihen pieneen lapseen itsessäni, joka luulee, että onni tai rauha, miten sitä nyt nimeäkään, on tuolla mutkan takana, tuon ja tuon suorituksen jälkeen.
Minulla(kin) tulee teksteistäsi käsitys, että olet tärkeiden asioiden ja vaiheiden kynnyksellä. Pysähdyin sanoihin suunta, työ kipeiden tunteiden äärellä, aika…
eija: Kyllä, onni on juuri tuota. Ja koskettaa juuri tämän illan jälkeen tämä sinun ohdistansi lempeydellä itseen suhtautumisesta. Kiitos.
Mukavasti pohdittu (eroteltu jyvät akanoista). On ainakin totta, että silmä terävöityy vuosien myötä, vaikka näkö saattaakin himmetä. Silloin näkee kaikki pienet onnen hituleet, eikä niin huomaakaan niitä surun lohmareita onassa maisemassaan 🙂
isopeikko: Silmä terävöityy, näkee aiempaa kirkkaammin, ja ei niin monimutkaisesti. Vaikka jotkin asiat ovat monimutkaisia, tavattoman monimutkaisia. Ja kun hieman oivaltaa, pääsee suusta se tuttu: no niinpä tietenkin;) ja näinhän se onkin. Ehkä kyse on myös uskalluksesta nähdä?