Hän etsii itsestään porttia, ovea
jonka kehystetyissä pielissä
toistuu vieraus kuin jatkuva lumisade,
valkoisena ja painavana.
Ovea jonka auki ollessa ei tarvitse kätellä ja koskettaa,
vain tervehtiä. Hiljaa sanoa sinulle
ollaan tässä ovessa,
kainalossasi keskenjäänyt kirja,
sen olet lukenut kymmeniä kertoja aiemmin.
Runotorstain 160. haaste
muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,
ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira
Caj Westerberg, kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)
Jospa osaisikin vain oven avata toiselle, ja tyytyä siihen, mihin kykenee. Kohdata, ei ymmärtää.
marjattah: Joskus ihmissuhteet vaativat liikaa, tai vaatii itseltään toisten kanssa liikaa. Uskallusta kohdata myös itsensä. Viimeinen on vaikea asia oppia, muistaa ja toteuttaa. Kiitos kun tulit käymään.
Uuna: Jostain syystä olen ajatellut sinua paljon tänään. Niinpä ilahduin erityisesti tästä kommentistasi. Josko toinen onkin halunnut oppia tuntemaan, mutta toinen on ollut liian lähellä. Mukavaa alkavaa kevättä sinulle, Uuna!
Kuvaavaa, että toisella on kainalossa kirja, minkä on aloittanut monta kertaa, mutta ei ole päässyt koskaan loppuun. Eikä voikaan päästä, koska ihminen muuttuu aina, koko ajan, häntä ei voi koskaan tuntea täysin. Tässä tulee vielä mieleen, että onko hän halunnutkaan oppia tuntemaan, vaikka on yrittänyt kyllä monta kertaa.
Mielenkiintoinen, hieno runo!
Tama pomppasi vastaan kesken vanhojen runojen lukemista!
Avaa portti, maalaa valkoiset uudella varilla, halaa ensimmainen vastaantulija, aloita uusi kirja!
Valitse ONNI:)xoxo
kaari3: Hienoja ohjeita, varsinkin halaamisesta;) Onnea voisinkin halata…