PELKO

En minä yötä pelkää, enää
en niitä unia jotka raastoivat minut,
pelosta hajoavana ja läsnäolostasi kipeänä,
läpi punaisten aamujen,
jolloin halusin kertoa tyynylle sanat, ne tuhannesti itketyt.
En minä unia kaihda,
niiltä suojaudun valvomalla.
Vaan vihaan valon lupausta joka vuosi,
haluan nähdä kirkkaasti, ja silti raastaa pimeydet esiin,
huutaa pimeydelle kauanko jaksat olla piilossa,
ja huutaa valolle, etkö kerrankin voisi kertoa totuutta,
silloin rakastaisin harmaata ikävää ja tavallista,
eikä se olisi rakkautta, minun rakkauteeni kuuluvat valo, tuhannet tähdet pimeässä.
Olisiko helpompi olla mustan taivaan alla,
kuin ainaisessa kirkkaassa valossa,
joka peittää kaiken, että totuutta en koskaan osaa.

Kategoria(t): Aiheeton. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 Responses to PELKO

  1. UUna sanoo:

    Luen ja luen…luen…vaikutun ja taas luen.
    Niin hieno runo, että en löydä sanoja kertoakseni, mitä tunnen. Mutta tunne paljon.
    Kiitos!

Kommentointi on suljettu.