En tiedä mitä sinulle kuuluu, en tiedä meille kuuluisi nyt. Eilen tiesin että olin jostain syystä tavattoman huolissani. Minä kuivaan sateita, minä kuivaan kosteita syksyisiä päiviä. Olen tehnyt kuviokierroksia yhteisissä hetkissä. Hiljalleen minun on vain tunnustettava, minä kaipaan. Minä kaipaan niitä meidän puhumattomia toiveitamme, minä kaipaan tuulahduksia tunteistasi. Mutta ei öisin, eihän. Minä synnytin pienen melankolian tähän syksyyn. Pieni melankolia, ja katson kaikkea kuin olisin kipeänä ensimmäistä kertaa.
Railaterttu: Edith Piaf laulaisi tämän, jos olisi elossa!
”Un Petit Mélancolie”. Surullinen haitari….
kaari3: Merci beaucoup. Teetkö tästä käännöksen, minun ranskani ei siihen riitä. Enpä olisi itse hoksannut;)
Melankolia on niin kauniin syksyinen sana.
Tuure: Se on totta. Ajattele, joskus inhosin syksyä niin, että olin valmis myymään sen alennuksella pois. Runossani, siis.
Surun kirkastama katse. Kuvassasi on neito syksyn kultaamassa metsässä, jokunen sieni kurkkii kuvan reunoilta. Kyyneleet tipahtelevat neidon poskilta sammaleelle, neito nostaa katseensa, surun kirkastaman, ja näkee lopulta itsensä.
isopeikko: Mitäpä minä tähän enää jatkamaan;-)