Runon alku on mahdollisuus. Runon loppu on toive. Runous on tapa katsoa maailmaa, nähdä kadonneet ja näkymättömät maisemat uudelleen. Jos kirjoittaisin matemaattisia kaavoja, tuskin olisin yhtä itseni ja näkymättömäni kanssa. Jos kirjoittaisin nuotteja, soittaisin liian hiljaa, eikä kukaan kuulisi. Kun kirjoitan runoja, näen itseni. Toiset ja hänet. Sinutkin.
*****************************************
Sinä olet pieni, koskematon,
ihan kuin haavanlehtiset alut keväällä
Ja valitset maan johon elät kirkkaat,
merkityt varjosi ja niistä voi poimia
kirjoittaja ymmärtäen hetken viivähdyksen
Ja runon vihreät ja raskaat luomet
antavat katsoa maailmaa
silmillä, jotka uskaltavat rakentaa
hentoisen haavanlehden ja puun niiden
varreksi.
Runotorstain 200. haaste: runo
”Voitte kirjoittaa runon runosta, runonkirjoittamisesta, runoideasta tai vapaavalintaisesta aiheesta. Liittäkää halutessanne mukaan lyhyt suorasanainen selitys siitä, mitä runojen kirjoittaminen teille merkitsee tai miten rakennatte runonne, miten haasteet inspiroivat teitä kirjoittamaan, mistä runo lähtee syntymään. Tarkoitus on pohtia runon kirjoittamisen merkitystä itselle. Pohdinnan voi tietysti kirjoittaa haasterunoonkin ja jättää selostukset pois. Aihe voi kuulostaa hankalalta, mutta sen tarkoitus on haastaa teitä miettimään runojen kirjoittamisen merkitystä itsellenne.”
Peikko ei tiedä miksi tämä on vaikea, mutta tämä on nyt kolmas kerta kun se tulee katsomaan tätä eikä vieläkään tiedä mitä se sanoisi. Harmillista. Tai vaikuttavaa 🙂
isopeikko: Aina ei tarvitse sanoa mitään. Kiitos palaamisesta;)
Kaunista, kaunista…
Esa: Kiitos!
Herkkä. Aivan kuin äidin silmä seuraisi lapsensa kasvua.
kaari3: Kauniisti huomasit.