Kiviset kirjaimet
hakatut kuolleen kaupungin katuihin,
joiden ylitse puhaltaa tuuli,
ajan hiekka pyörteenä
kaupunki, johon ei voi palata ilman
että eksyy
tummat hiukset metsän taskussa,
syksy leikkaa juurineen irti ja ripottelee lehtien päälle,
suruvaippa lensi ja
levitti samettinsa iltojen vaatteeksi
tumman pehmeän kuoleman
illan pitkä rakas siemaus
Suruvaippa on lempiperhoseni. Ja runosi ovat lempirunojani.
Olet hyvä lentämään ja etsimään laskeutumispaikkaa. Onneksi löysit taas.
Minäkin laskeudun tänne toistekin 🙂
Unda: Suruvaippa, se on niin kaunis nimikin. Lempirunojani, hämmentyneenä tästä…Tule vain, lennä kaiken yllä. Ja joskus laskeuduthan…
Kuinka tarpeen onkaan samettinen kevyen-kevyt… turvallinen vaippa surun yllä.
eija: Se on totta, suru tarvitsee suojaa.
Illan mittainen siemaus suruvaipan alla 🙂 Eksyksissä ja tuulen piiskaamana. Kuulostaa mukavalta 🙂
Tiedätkö peikko, niin minustakin kuulostaa;) Itse asiassa nautin.