Hän istui kasvot merelle päin. Tämä kaikki on nyt minun. Hän tunsi itsensä kovin surulliseksi. Niin paljon teimme työtä. Niin paljon yritimme. Se mitä unohdimme, oli todellinen tahtomme. Voisipa pyöräyttää ajan pyörää, hän ajatteli.

Yksinäinen ja avuton pilvi heijastui mereen. Pilven valkoisuus muuttui sineksi, väreeksi kuuman auringon alla. Yhtä yksinäinen kuin minäkin, hän ajatteli. Hän ei heijastu mihinkään, hänelle ei ole menneisyyttä, sillä menneisyys oli huuhtoutunut pois, ilman hiekkaakin. Oli vain tulevaisuus, hän mietti. Hän heitti mereen kiven, joka vajosi nopeasti kaukana rannasta. Minun maailmassani ei ole ketään. Tässä maailmassa ei ole enää yhtään ihmistä. Olen vain minä, hän ajatteli. Tulevaisuudessa. Hän laittoi makaamaan hiekalle ja katseli taivaan sinisyyttä, pilven valkoisuutta. Ihmisen aamut. Niitä on niin kovin vähän. Ja silti. Kun päivä laski viimeisen kerran, hän huomasi voivansa nousta. Oli jo pimeää, mutta se ei häntä haitannut. Hän oli noussut, kun päivä oli laskenut. Oli yö. Ja hän oppi laskemaan aamuja päästäkseen kotiin.