Tänä aamuna hiljaisen lempeässä, mutta väriltään puhtaassa syksyssä, tuli takaisin sellainen kutkuttava ja upottava siirtyminen kirjoitusvaiheesta toiseen. Olen miettinyt tuleeko se enää koskaan. Tuli se. Yhtäkkiä huomasin keskittyväni erääseen aiheeseen, joka on kummitellut aikani ajatusteni nurkissa. Teksti vetäisi minut mukaansa, nyt olen sen sisällä ja katson kuinka se pyörii ympärilläni kuten ilkamoiva koiranpentu hyppelee ylettyäkseen minuun, jotta voisin rapsuttaa sitä korvista.
Olen kuin teatterin lavalla, jossa on pyörivä näyttämö. Istun näyttämön keskellä ja katson kuinka kuvat ja sanat tarjoavat itseään näyttelijöiksi minun näyttämölleni. Tämä on mukavaa. Otan liuskan käteeni ja alankin kuunnella kuiskaajaa. Se ei ole hyvä, koska haluan sanoa asian omalla tavallani, enkä siten kuin kuiskaajan valmiissa käsikirjoituksessa on dialogiin hienosti merkitty. Tällaisia kuiskaajia meissä on: ne sanovat, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Ne sanovat että en osaa. Ne nauravat sille, että todellakin luulen tästä jotain vielä tulevan. Taidanpa antaa kuiskaajalle potkut. No niin. Nyt parempi. Alan kuunnella varovasti mitä näyttelijöillä on kerrottavaa…
(Jos haluat lukea aiheesta lisää, tutustu Natalie Goldbergin teoksiin. Hän puhuu apinamielestä…)
Kirjoittaminan ja muukaan taide ei taida olla ohjattavissa itsen halun mukaan, vaan se tulee ja vie mukanaan silloin kun ei edes aavista ollenkaan yhtään. Tai odota.
isopeikko: Taide yllättää, tekijänsäkin. Kovin haalein ajatuksin toivoin tuota tekstin viemistä mukaansa. Ja lähinnä pelkäsin, että ei se koskaan enää tule. Enkä edes muistanut millaista se on. Juu, en tuota osannut aavistaa. Nyt en osaa tätä selittää enempää, mutta arvelen Peikon tietävän mitä tarkoitan.