Vierailin siinä metsässä unessani. Metsä oli väriltään keltainen, aivan kuin kaikki auringon valo olisi päässyt oksien välistä maahan saakka. Hiljaa lepäsivät ajatukseni keltaisessa valossa, elävä tunne sinisen ulottumisesta uneeni. Hiljaa hieroin silmiäni kun heräsin ja aamu oli valkea, tuntematon. Enkä halunnut palata metsään koskaan.
Runotorstai haastaa kirjoittamaan tunteesta.
Kiehtovaa tunnelmaa värin ja unen yhdisteenä.
Hei, runopasanen: Mukava, kun tulit käymään. Kommenttisi oli joutunut jostain syystä roskapostiin. Noukin kommenttisi sieltä. Unikuva ja runokuva, ne ovat kiehtovia.
Pidän runon tunnelmasta.. Kuvattu keltainen metsä kiehtoo, olisin halunnut sinne, mutta runon minä ei haluakaan toiste. Tunnelmien ristiriitaisuus tekee runosta mielenkiintoisen ja, kuten Tuimakin jo mainitsi, tulkintoihin houkuttelevan.. Haluaisinko sittenkään sinne metsään..?
Peurajumala: Unet eivät anna useinkaan vastauksia. Eivätkä runotkaan. Eivät tekijälle tai unennäkijällekään.
Peikko tykkää metsästä. Se haluaa aina sinne, sillä on siellä hyvä. Kaikkien ei tarvitsekaan tulla metsään, eikä metsästä pois 🙂
isopeikko: ei tarvitsekaan. Minäkin tykkään joistakin metsistä, mutta en keltaisista. Unissani. Minä tykkään vedestä. Jokaisella tulisikin olla oma paikka, jossa on hyvä ja rauha. Sellainen jonka tietää hyväksi.
Uusi aamu antaa tilaisuuden maalata uudet värit uuteen päivään. Tabula rasa.
Kaari3: joskus Tabula Rasassa voi nähdä edellisen oppitunnin jäljet. Pyyhittyinä.
Ensimmäisen ja viimeisen virkkeen välille syntyy jännite, kun ensin sanotaan ”siinä metsässä” ja lopussa ”Enkä halunnut palata metsään koskaan”. ja nuo kolme väriä: keltainen, sininen ja valkea. Tuntuu, että sinisellä ja keltaisella on merkityksensä, valkea on ”tuntematon”, siis uusi, uusi mahdollisuus? Miksi runon puhuja ei halua palata kyseiseen metsään enää? Näennäisen yksinkertainen uniruno, joka houkuttelee tekemään tulkintoja.
Tuima: Joskus uni on kuin runo, joskus painajainen on hyvä runo.