Jonain päivänä, kun kaiken pitäisi olla hyvin. Kun lumi on ollut maassa tarpeeksi kauan tehdäkseen valkean joulun. Ja etäisyys seuraavaan päivään on lyhyt. On uusia asioita. On elämä. Ja kaiken piirtää tyhjäksi uutiset, ulkopuolisuus, surullinen viestien odottaminen. Onko kauan ollut näin, vain tänäänkö minä havahdun?
Että olen tässä. Aina. Jalat maassa. Tyhjyys. Ja musta piirtää yöt ja taivasten valuvat sateet.
Kerro minulle onko aina näin? Onko aina uusia pelkoja, pieniä kaikuja tulevasta, kun menneisyyden luulin eläneeni jo. Niinhän se on, että pettymys ajaa tähän, tyhjyyteen, taivasten valtakunnan putoamiseen. En ole yksin, olen itsekseni.