Annu viimeisteli valokuvakansiotaan. Hän oli laittanut ensimmäiseen kolmannekseen kuvat, joita hän vierasti. Hän ei halunnut alkaa katsoa tarinaansa uudelleen ja uudelleen alusta. Siispä hän kuvitti albuminsa alun kymmenkunta sivua mustalla ja valkoisella, välittämättä siitä, että musta-valkoinen ajattelu ei kanna hedelmää vuosiksi eteenpäin vaan saa kaiken olemaan vihreää, punaista. Nuo neljä värisuoraa punaisesta vihreään ja mustasta valkoiseen riittivät. Ristiksi asti.
Entä kansion keskikohta? Pimeän rajamailla, tähtien yleisönä, niin että Annu luuli että kuu ja aurinko ovat vaihtaneet vuoroaan. Valoisinta oli siten yöllä, koska hän ei nähnyt ja suurimmaksi osaksi sen tähden että hän ei halunnut nähdä mitään. Hän sai olla pimeässä. Yöt olivat pimeitä, Annun maailma oli yhtä pimeä. Siten mikään ei koskenut niin paljon, sillä ei ollut valoja joihin verrata. Ei aurinkoa kirkumassa ajatuksissa. Hän halusi kuitenkin kertoa tähdet ja kuun, hän halusi kertoa auringonlaskut ja nousut niin moneen kertaan, että hän itsekin uskoisi niihin.
Kuinka sittenkin kaikki olisi kohdallaan. Kun viimeiseen kymmeneen sivuun mahtuisi tuhatvuotinen lehti, kuinka viimeiseen saataisiin kerrottua tulevaisuuden haparoivat kurkistukset tähän hetkeen. Tulevaisuudesta saapuu harvoin mitään todellista. Mutta tänään voi tehdä tulevaisuutta lähemmäksi meren kosketusta, tehdä lähemmäksi aaltojen käyntiä rantahietikolla. Koskettaa. Tulevaisuus. Tule. Vain.
Railaterttu: Lämpimät terveiset. Annu on aina niin herkkä ja tunteisiin uppova nainen. Rakastan hänen näkemyksiään asioista. Haluisin antaa hänelle kuitenkin keskimmäisen nimen , mikä olisi vähän napakampi ja terävämpi ja jota hän voisi heikkoina hetkinään käyttää. Silti vielä tyttömäinen ja söpö. Mutta napakampi: Marjukka. Mitäs sanot 🙂
kaari3: Tätä täytynee miettiä. Siis kastejuhla tiedossa, ehkä…;)