VIIRUJA

Kun sinusta kuulin ensimmäisen kerran, oli kesä kerrannut  jo monta päivää. Hieraisin silmiäni. Aukaisin kaiken kuten kertoisin ystävälleni minun rakkauteni määrän, ja koska vierastin liian monia päiviä, liian monia hetkiä, ja kaiken tämän eletyn vuoksi viimeistä kertaa aukaisin katseeni ja näin. Savu  hiljaa leijaili ilmaan tehden ilman vaikeaksi hengittää, ja minä piilotan näkymättömän usvan taakse totuuksia. Enkä voisi sanoa että osaisin palata, en pysty palaamaan, koska en voi antaa sitä mitä sinä haluat ja todistat minun voivan niin tehdä. Vai todistitko?

Vaikka itse asun omissa sanoissani ja ne liitelevät minussa niin varmoina ja tiedän; ei ole yhtä ainoaa totuutta sinusta ja meistä. Halusin sinut tänään eri tavalla kuin todesti olisimme kohdanneet. Olen vuoksesi itkuni kertonut, että taloni lasiset suojat olivat viiruilla ja naapurin kissa asteli komeasti raitojensa ohitse. Näin vain sinun sanasi, jotka olivat kuin nojatuoli huoneessa, jossa seinät ovat mustia ja lattia valkoinen. En uskaltaisi astua tuolle lattialle, sade piirsi siihen sinun jälkesi ja aurinko kuivatti niistä jäljistä monet lämmöksi. Huoneen minulle helpoksi astua, kävellä.  En jaksaisikaan enempää, mutta yritin olla sinun maljasi. Sinun. Sinun. Ja sinä sanoit, että emme voisi yhdessä lähteä eteenpäin, sillä minä kulkisin kanssasi vain takaisin. Ja minä tietäisin monta yötä kuluvan kyyneleiden majassa. Viiruina majan seinissä ja punaisissa ovissa.

Kuinka sinä kerroitkaan minusta minulle kaiken  kahdessa kirjeessä. Ja sen tähden rakastin. Ja kuinka sinä kerroit rakkautesi viiltävän hyvin läheltä. Ja niin sanoimme hyvästi.

Kategoria(t): Aiheeton. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 Responses to VIIRUJA

  1. isopeikko sanoo:

    Vahvoja tunteita ja ajatuksia. Niistä jää monenlaisia viiruja. Se on hyväkin.

Kommentointi on suljettu.